Syksyn aikana olen kirjoittanut blogiin kirjoitukset Jonathan Haidtin kirjasta Ahdistunut sukupolvi, jossa käsiteltiin nuorten ruutuaikaa sekä Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky, jossa keskittymiskyvyn rapautumiselle esitetiin koko joukko erilaisia syitä. Viimeisin lukemani kirja – Riie Heikkilän Miksi lakkasimme lukemasta? sopii joukon jatkoksi oikein hyvin. Siinäkin ollaan pohjimmiltaan saman asian äärellä – kartoittamassa nyky-yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita ja tapahtuvia nopeita muutoksia. Konkreettinen yhtymäkohta kirjojen lukemisen vähenemisellä on etenkin Harin kirjaan – siinä lukemisen vähenemiselle omistettiin kokonainen luku.
Kuten aiemmissa jutuissa, en tälläkään kertaa varsinaisesti referoi Heikkilän kirjaa, vaan kerään kirjoitukseen sen minussa herättämiä ajatuksia. Olen utelias kuulemaan, millaisia ajatuksia aihepiiri ja tämä teksti sinussa herättävät. Voit jakaa ajatuksesi esimerkiksi kommenttikenttään.
Seuraavaksi siis kirjan herättämiä ajatuksia:
Ajatus 1: Digitaalisuus kohtaa perinteisen lukemisen
Heikkilä kuvailee kirjassaan sitä, miten digitaalisuus saattaa parhaimmillaan laajentaa kirjan ja lukemisen kokemusta. Tämä blogiteksti ja aiemmat mainitsemani blogitekstit ovat tästä esimerkki. Kirja, jonka nyt luin oli fyysinen perinteinen kirja, jonka bongasin kirjaston hyllynpäädystä, mihin se oli aseteltu esille. Luin sitä aamupaloilla, iltalukuhetkillä lasten kanssa (minä ja vajaa 7v ja 11v tytöt otamme joka ilta pienen yhteisen lukuhetken, jolloin käperrymme sohvalle vierekkäin ja luemme kukin omia kirjojamme) ja sängyssä ennen nukahtamista. Ja nyt jaan tässä ajatukseni ja kokemukseni muille digitaalisessa muodossa; näin kirjan lukeminen ei ole enää yksinäistä puuhaa, vaan siitä tulee jaettua.
Internet ja sosiaalinen media ovat täynnä vertaisarvioita eri kirjoista ja mahdollisuuksia ajatustenvaihdolle kirjaa tai sen aihepiiriä koskien esimerkiksi erilaisissa blogeissa ja someryhmissä. Teknologiaa ei siis tarvitse automaattisesti nähdä kirjan “vihollisena”, jonain joka vie siltä aikaa ja tilaa – vaikka toki näinkin voi käydä. Ylen jutussa, joka käsitteli vähäistä lukemista, ja jossa Heikkilän kirja mainitaan myös, moni, joka oli vastannut kyselyyn lukemisen hiipumisesta, mainitsi lukemiseen käytettävissä olevan ajan valuvan puhelimien näpräämiseen ja televisiosarjojen katsomiseen.
Toisaalta digitaalisuus tekee lukemisesta erilaista. Heikkilän kirjasta käy ilmi se, että siinä missä perinteinen kirjojen, sanomalehtien ja aikakauslehtien lukeminen käy harvinaisemmaksi (erityisesti nuorien, matalasti koulutettujen ja miesten keskuudessa) yhä useammat kuuluvat “internetlukijoiden” joukkoon. Netistä luetaan kaikenlaisia tekstejä uutisista blogikirjoituksiin ja sosiaalisen median teksteistä kolumneihin ja keskustelupalstojen viesteihin. Äänikirjojen äärelle itsensä löytää koko ajan suurempi määrä ihmisiä. Heikkilän tutkimuksen aineisto oli kerätty ajalta ennen äänikirjabuumin räjähtämistä, joten siihen ei kirjassa vielä erityisemmin otettu kantaa.
On kuitenkin selvää – ja tämän huomion teki myös Johann Hari siinä missä Heikkiläkin – että internetistä luettujen tekstien ja kokonaisien kirjojen lukemisen välillä on ero. Nettitekstit ovat lyhyempiä, niiden lukeminen on monesti nopeampaa silmäilyä, ne johtavat meidät toisten tekstien luo (koko ajan pitää tehdä päätöksiä siitä, klikatako vai ei auki linkki, johon jutussa viitataan) – ne eivät vaadi samanlaista keskittymisen tasoa (eikä keskittymiskykymme siis myöskään niiden avulla kehity). Myös Ylen jutussa haastateltu Jalmari Kovaleff sanoo, ettei romaanin vaatimaa keskittymiskykyä oikein tahdo enää löytyä, käsi hamuaa puhelinta. Tähän kokemukseen samaistuu varmasti moni – niin aktiivinen kuin satunnainenkin lukija.
Ajatus 2: Kirjan tilastojen peilaaminen omaan taustaan:
Kirjaa ei voi lukematta peilaamatta sen sisältöä omaan tilanteeseen ja omiin lähtökohtiin. Kuulun itse Heikkilän esittämän määrällisen aineiston perusteella todennäköisien perinteisellä tyylillä lukevien joukkoon: olen nainen, ikäni puolesta sellaista sukupolvea, joka tottui romaanien lukemiseen vapaa-ajan harrastuksena ennen kuin television ja tietokoneiden tarjoamat vaihtoehdot räjähtivät käsistä, ja minulta löytyy korkeakoulututkinto. Nämä tekijät ennustavat Heikkilän analyysin ja käyttämän aineiston mukaan perinteistä kirjojen ja lehtien lukemista, lapsille lukemista ja kirjaston käyttämistä. Ja kyllä – perinteisiä kirjoja löytyy yöpöydältäni jatkuvasti vino pino odottamassa vuoroaan, pidän tärkeänä ottaa lukemiselle aikaa, yritän ja olen yrittänyt jo 11 vuotta iskostaa lukuintoa lapsiini ja kirjastossa käymme lähes joka viikko, ainakin useamman kerran kuukaudessa.
Omista lähtökohdistani käsin näen lukemisen hiipumisen suurena huolenaiheena ja surullisena asiana. Kun mietin, mitä tähän blogikirjoitukseen voisin kirjoittaa, ääni sisälläni huusi “lukekaa hyvät ihmiset, lukekaa lapsille, käyttäkää kirjastoa! Ei anneta somen uutisvirran ja nykymaailman välkkyvien valojen rapauttaa tätä asiaa!”. Kuulostelin tuota ääntä, ja mietin, mitä se minulle yritti sanoa. Ehkä sen, että toivoisin mahdollisimman monen löytävän kirjojen rauhallisen ja rauhoittavan maailman äärelle.
Ajatus 3: Erilaisen näkökulman ymmärtäminen
Heikkilän erittelemästä aineistosta käy ilmi, että perinteinen lukeminen vähentyy erityisesti nuorempien sukupolvien, miesten ja matalasti koulutettujen parissa. Yhteiskunnan eriarvoistuminen näkyy myös lukemisen eriarvoistumisessa ja Heikkilän mukaan yksi tapa lisätä lukemista olisikin juuri eriarvoisuuden torjuminen.
Sellainen, joka ei lue näkee lukemisen eri tavalla kuin itse sen näen. Tämän näkökulman ymmärtäminen on kaltaiselleni lukutoukalle haastavaa – samoin sen pohtiminen, missä määrin tätä itselleni tärkeää asiaa voi “tuputtaa” ja vieläpä “kaikille”. Tiedostan, että kaikki eivät nauti kirjan ääreen käpertymisestä ja sen maailmaan uppoutumisesta, eikä sitä voi keneltäkään vaatia. Lukutaidon hankkiminen ja vahvistaminen ovat kuitenkin asioita, jotka auttavat ihan kaikkia elämässä eteenpäin ja auttavat kiinnittymään yhteiskuntaan ja osallistumaan sen toimintaan. Luetunymmärtäminen ja kriittisyys tiedon alkuperää kohtaan helpottavat luovimista somemaailmassakin. Ja jos nämä ajatukset viedään oikein pitkälle, lukutaito on myös demokratiaa edistävä ja kannatteleva asia.
Koska lukutaidolla on yksilölle ja yhteiskunnalle niin suuri merkitys, siitä kannattaa pitää meteliä.
Yksi asia, joka saattaa auttaa hälventämään lukemiseen liittyviä ennakkoluuloja, on purkaa käsitystä siitä, mitä “oikea” lukeminen on – madaltaa kynnystä tarttua luettavaan tekstiin ja astua esimerkiksi kirjaston ovista sisään.. Kaikkien ei todellakaan tarvitse lukea klassikoita ja kirjojen laajasta valikoimasta löytynee jotain jokaiselle. On dekkaria, elämäkertaa, rakkausromaaneja, tietokirjaa aihepiiristä kuin aihepiiristä, vitsikirjaa, sarjakuvaa, harrastelehteä…
Vaikka toivoisin jokaisen löytävän jotain sellaista luettavaa, jonka äärellä voi innostua, rauhoittua ja johon uppoutua, on tärkeä pitää mielessä, että ketään ei voi pakottaa lukemaan. Monilla Heikkilän haastattelemilla ihmisillä, jotka eivät lue olikin muistoina kouluajoista kielteisiä kokemuksia siitä, kun lukea piti ja nimenomaan jokin opettajan valitsema kirja. Se oli pakkopullaa ja tervanjuontia. Kielteiset koulukokemukset voivat kantaa pitkälle aikuisikään – aineessa kuin aineessa (esimerkiksi liikuntatunneilla koetut ikävät hetket voivat vaikuttaa kehonsuhteeseen ja terveellisien elämäntapojen ylläpitämiseen). Ja täytyy myöntää, että vaikka olen itsekin ollut ikäni aktiivinen lukija, en mielelläni lue toisen minulle kylmiltään valitsemaa kirjaa, vaan haluan valita lukemiseni itse kiinnostuksenkohteideni ja kulloisenkin fiiliksen mukaan.
Ajatus 4: Lapset ja nuoret
Aikuisten lukemiseen on vaikea vaikuttaa määräänsä enempää, mutta lasten lukuinnon herättelemisen ja vaalimisen eteen voi, kannattaa ja pitää tehdä paljon.
Heikkilän kirjassaan kuvaama trendi on se, että naiset lukevat enenevissä määrin enemmän kuin miehet. Mikäli tätä railoa haluaa kaventaa, lienee hedelmällisintä kääntää katse poikiin, tuleviin miehiin. Pojista on viime vuosina kirjoitettu jos jonkinlaista huolensekaista uutista. Lukutaidon näkökulmasta merkittävä uutinen on, että Suomessa ero tyttöjen ja poikien lukutaidossa on OECD-maiden suurin. Hätkähdyttäviä ovat luvut peruskoulunsa päättävistä nuorista, joiden kielitaito on niin heikko, etteivät he pärjää arjen tilanteissa (SK jutussa 14%).
Heikkilä nostaa poikien lukuintoa edistävänä tekijänä esiin isältä perityn lukemisen mallin. Jos kuitenkin on niin, että kumpikaan vanhemmista ei itse lue, lapselle iltasadun lukeminen auttaa pitkälle. Itseni yllätti Heikkilän mainitsema tieto siitä, että jopa pelkkä kirjojen läsnäolo kotona saattaa avittaa lukuinnostuksen heräämisessä. Mikäli kotoa ei kuitenkaan tule lukemiseen mallia, kannustusta tai iltasatua eikä sieltä löydy kirjahyllyä tai saa kyytiä kirjastoon saati äänikirjapalvelun tilaamista, kuvaan astuu koulun rooli.
Kouluissa lukemiseen panostetaan nykyään onneksi paljon ja olen koulumaailmassa ollessani ja sitä sivusta seuranneena todistanut mitä luovempia lukukampanjoita ja lukemista tukevia arkisia toimintatapoja luokissa. Myös kirjastot osaltaan ja yhteistyössä koulujen kanssa tekevät tärkeää työtä. Kaikista näistä eri tavoista on syytä pitää kiinni ja kehittää edelleen.
Suotuisa algoritmi saattaa ohjata nuoren myös somen kautta kirjojen maailmaan.
Ajatus 5: Yllättävä luku
Heikkilän kirjassa minua yllättivät luvut kirjastoa käyttävistä suomalaisista. Kirjastoa käyttää hänen lukujensa mukaan noin kaksi kolmasosaa korkeasti ja kolmasosa matalasti koulutetuista suomalaisista. Luvut ovat periaatteessa suuret ja periaatteessa ne voisivat olla vieläkin suuremmat, kun otetaan huomioon, että kyseessä on kaikille avoin maksuton palvelu, jolla on potentiaalia lisätä elämään paljon mielekkyyttä. Sen kautta on mahdollista saada luettavakseen kirjoja ja lehtiä, mutta myös kuunneltavakseen musiikkia, katseltavakseen elokuvia, lainaan lautapelejä, urheiluvälineitä, musiikkisoittimia, lainata kausikortteja kulttuuri- ja urheilutapahtumiin (!). Maksuttomista tapahtumista puhumattakaan.
Asuin itse kolme vuotta Italiassa kaupungissa, jossa kunnallinen kirjasto oli poissa käytöstä. Oli valittava ja ostettava kirjakaupasta ne kirjat, jotka luettavakseen halusi. Hudit harmittivat – jos kirjastosta nappaa mukaansa kirjan, joka ei miellytäkään, voi sen palauttaa vaikka heti samana päivänä, mutta kirjakaupasta kotiin kannettu kirja ei hyllystä minnekään häviä. Eivätkä käytetyt rahat palaudu lompakkoon! Nuo kolme vuotta saivat aikaan sen, että tunnen suurta tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja iloa joka kerta kirjaston ovesta sisään astuessani.
Yhteenvetoa:
Tiivistän ajatukseni näin: tartutaan kirjoihin matalalla kynnyksellä ja uteliaalla mielellä, käytetään kirjastoa, luetaan lapsille, vastustetaan välillä maailman välkkyviä valoja ja annetaan itselle lepohetki hyvän tarinan tai mielenkiintoisen tietokirjan parissa. Jaetaan lukukokemuksia, perustetaan lukupiirejä, kirjoitetaan kirja-arvosteluja. Kirjoitetaan tarinoita itse. Opitaan ja viisastutaan kirjojen avulla ja hyödynnetään niitä myös siihen, että heitetään aivot välillä narikkaan, viihdytään niiden parissa. Keskitytään ja annetaan keskittymiskyvylle tilaa voimistua ja kasvaa. Ostetaan toisillemme kirjoja lahjaksi, viedään lähipiirin lapsia, etenkin poikia kirjastoon.
Ja käytetään kirjastoa – se ansaitsee tulla sanotuksi vielä kerran.
Kyllä, lapsille on luettu paljon ääneen ja myöhemmällä ikää lasten kanssa luettiin vuorotellen kirjoista sivuja tai lukuja. Teini-ikä ja lievä lukemisen hankaluus sekä nuo kännykät sammuttivat vähäisetkin kirjojen lukumotivaatiot.
7.luokkalainen lukee vielä koulun äikän tuntien opetukseen sisältyvänä kirjaa iltasatuna mulle ääneen. Kirjan on itse saanut kirjastosta valita. Se on mukavaa yhdessä oloa. Äikän opettajalle laitoinkin viestin, että tällaiset lukuhaasteet ovat mahtavia äidin näkökulmasta. Vaikka kirjat ovat sellaisia mistä en niin itse piittaa (fantasia), on niistä saanut aikaan hyviä keskusteluja ja pohdintaa nuoren kanssa.
Itsellä on aina kirja yöpöydällä, mutta arjen kiireissä jouduin laina-aikoja uusimaan muutamia kertoja…