Luin taannoin Jonathan Haidtin kirjan Ahdistunut sukupolvi ja kirjoitin blogiin sen herättämistä ajatuksista tekstin. Seuraava kirja lukulistallani oli Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky, ja päätin tehdä sen kanssa samoin osittain siitä syystä, että Ahdistuneen sukupolven tavoin kyseessä on meitä kaikkia koskettava tärkeä aihe, joka ansaitsee sen, että sen äärelle pysähdytään ja sitä nostetaan aktiivisesti laajempaan keskusteluun. Ja osittain siksi, että huomasin saavani tähän tyyliin lukemiseen enemmän syvyyttä – mikä sopii keskittymiseen ja keskittymiskykyyn aiheena oikein hyvin! Olen itse sen tyylinen lukija, että pidän mielelläni kirjaa lukemistani teoksista, ehkä välillä määrä edellä (tästä aiheesta aiempi blogikirjoitus 25 vuotta lukijana pakettiin löytyy täältä), mutta välillä ja tiettyjen kirjojen kanssa ei ole niinkään tärkeää, miten nopeasti ja miten paljon luetaan, vaan miten luettu sisäistetään ja miten se mahdollisesti näkyy meistä. 

Näkeekö minusta ja arjestani sen, että olen lukenut kirjan Kadonnut keskittymiskyky vai hyrskötänkö menemään vain kohti seuraavia aiheita? Miten sinusta itsestäsi näkyvät ne kirjat, jotka sinä olet lukenut?

Taustatietoja

Oletin kirjan olevan jonkinlainen jatkumo Haidtin teokselle, jonka keskiössä olivat älypuhelimet, sosiaalinen media ja ruutuaika. Siis siten, että totta kai ne ovat ruudut ne, jotka keskittymiskykyämme tällä hetkellä rapauttavat. Hari puhui paljon kännyköistä ja sosiaalisesta mediasta (itse asiassa teos alkaa kuvailulla 3kk täydellisestä internetpaastosta), mutta hänen näkökulmansa ei suinkaan rajoittunut niihin. Keskittymiskykyä uhkaavia tahoja ja asioita esiteltiin kirjassa peräti 12. Monet  niistä linkittyvät toisiinsa, moni niistä linkittyy ruutuihin, vaan eivät suinkaan kaikki.

Kirjan luvuissa nämä 12 eri asiaa käydään yksitellen läpi ja ne ovat: nopeus ja multitaskaus, flow-tilojen särkyminen, uupumuksen lisääntyminen, säännöllisen lukemisen väheneminen, hajamielisyyden lisääntyminen, seurantakapitalismi, julma optimismi, stressi, ruokavalio, saasteongelma, ADHD:n lisääntyminen sekä lapsuudessa tapahtuneet muutokset.

Kuten tein Jonathan Haidtin kirjan kanssa, en nytkään aio varsinaisesti referoida kirjaa, vaan avaan pikemminkin sitä, minkälaisia ajatuksia se minussa lukijana herätti – nostan esiin ne kohdat, jotka saivat tarttumaan kynään ja raapustamaan muistikirjaan merkinnän. Sinussa lukijana se herättää varmasti aivan toisenlaisia ajatuksia, omaan mieleesi jäävät aivan toiset kohdat ja huomiot. Kaikista mielenkiintoisinta olisi, jos sinäkin jakaisit ne – omissa kanavissasi tai vaikka jättämällä kommentin tämän blogin viestikenttään – jatkaen näin tätä keskustelua.

Huomiot kirjasta Kadonnut keskittymiskyky

Kirjan sisällön suhde omaan elämääni:

• Milloin saan itse keskittyä johonkin arjessani pitkään? Pienen lapsen kanssa ja useamman lapsen kanssa ruuanlaittokin keskeytyy helposti monta kertaa. Onko siinä syy sille, että taaperoaika on niin kuormittavaa?
• Lukiessani kirjaa tulen tietoiseksi siitä, miten omat ajatukseni harhailevat muualle: käsi tarttuu tuon tuosta puhelimeen, silmä tarkistaa jonkin pikaisen jutun, pitäisiköhän käydä sammuttamassa se pesukone, haenko sen paperin yläkerrasta tässä välissä? Pahimmillaan muutaman sivun lukeminen tuntuu siltä, kuin olisi lukenut jo vaikka kuinka paljon. 

Harin aiheena some, teknologiayhtiöt ja ruudut:

• Jos haluaa keskittyä, ei riitä, että aloittaa esimerkiksi somepaaston, vaan tilalle on otettava jotakin. Mikä esimerkiksi on se asia, jonka haluaa lisääntyneen keskittymiskyvyn avulla saavuttaa? Tehokkuus töissä, lisää läsnäoloa lasten kanssa, luova projekti? Voisiko sille asialle raivata arjessa tilaa tosissaan?
• Hari puhuu paljon teknologiayhtiöiden käymästä kilpailusta käyttäjien (minunkin) ajasta ja huomiosta. Niin. Nuo jättiyritykset haluavat minulta – sinulta, meiltä kaikilta – aikaa. Miten paljon sitä haluan heille antaa, miten paljon sinä? Liiketoimintamalli on ruutuaika, ei elämään käytetty aika, kirjassa sanottiin ja se kuulostaa aika pahalta.
• On pakko katsoa peiliin tässäkin asiassa – siinä missä teknologiayhtiöt kilpailevat meidän ajastamme, myös me kaikki sosiaaliseen mediaan osaa ottavat kilpailemme toinen toistemme ajasta ja huomiosta. Jokainen blogipostaus (tämäkin) ja somekirjoitus vie toiselta aikaa. Tarjoanko minä esimerkiksi tällä kirjoituksella sille ajalle vastinetta? Ainakin siihen olisi hyvä pyrkiä ja se pitäisi tiedostaa.
• Onko teknologian tarkoitus auttaa meitä olemaan parempia? Onko teknologian tarkoitus tehdä elämästä helpompaa? Helppo elämä ei välttämättä ole meille hyväksi. Ei jos kaikista asioista tehdään helppoja. Mistä tietää, mitkä asiat kannattaa hoitaa menemällä sieltä missä aita on matalin, ja milloin ponnistella hiukan ja nähdä vaivaa? On helppo vetää taskulaskin tai googlekääntäjä esiin – vaatii hiukan ponnisteluja laskea peruslaskut päässä tai koittaa muistella, mitenkäs espanjaksi kysyttiinkään tietä.
• Algoritmit luovat kuplia, jokaiselle omansa. Niissä me sitten kökötämme. Yhteinen totuus murenee. Antaa valtaapitäville mahdollisuuden väittää, että jotain, mitä ei ole tapahtunut, on tapahtunut, ja että jotain, mitä on tapahtunut, ei ole tapahtunut. Shokeeraava sisältö vangitsee huomion pidempään. Paha kierre on valmis. Miten tätä kehitystä vastaan voi taistella, jos oma kannanotto aiheeseen hukkuu somen alati päivittyvään virtaan yhtenä huutona?

Harin aiheena lukeminen (ja sen väheneminen):

• Lukemisesta ja sen vähenemisestä kertovassa luvussa Hari jakaa anekdootin Harvardin professorista, joka on vuosien kuluessa päätynyt tarjoamaan opiskelijoilleen mahdollisuutta kuunnella podcast kirjan lukemisen sijaan (opiskelijoiden heikentyneen keskittymiskyvyn vuoksi). Jos näin Harvardissa, jolla on omanlaisensa maine – kuinka sitten muualla? 

Harin aiheena keskittymisen suhde mielen vaelteluun:

• Nukkuminen ja se, että antaa mielen vaellella päämäärättömästi vaikuttavat äkkiseltään asioilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskittymisen kanssa. Unet puskevat esiin hallitsemattomasti, ja jos mieli vaeltaa se nimenomaan ei keskity mihinkään tiettyyn asiaan. Hari esittää kuitenkin vakuuttavia argumentteja sen puolesta, että mielemme ja muistimme kaipaa juurikin näitä asioita voidakseen hyvin (hyvinvoiva mieli on yhtä kuin mieli, joka kykenee keskittymään). Uni mahdollistaa sen, että asiat asettuvat mielessämme oikeille paikoilleen ja painuvat muistiin, ja mielen vaeltaminen ruokkii luovuutta. Pakko kysyä itseltä: annanko omalle mielelleni riittävästi lepoa?
• Tuli mieleen: asun maalla ja olen viisitoistakesäisestä asti kierrellyt heinäkuisin peltoja hukkakauraa etsien. Aikuisiällä noista pelloilla vietetyistä tunneista on tullut itselle oikea henkireikä. Menen peltoon yleensä ilman viihdykkeitä, ilman kuulokkeita, ilman musiikkia ja ilman valmiita ajatuksia. Annan pellon, avaruuden, tilan, luonnonrauhan nostaa mieleeni sen, minkä se milloinkin kokee olennaiseksi. Ja niiden asioiden parissa mieleni sitten askartelee. Tajusin, että tämä on juuri sitä, mistä Hari kirjoittaa – sitä, että päästää mielensä vapaaksi.

Harin aiheena yksilön vastuun loppu ja järjestelmän vastuun alku:

• Hari puhuu paljon yksilön vastuusta versus järjestelmän vastuusta todeten, että yksilön on toisinaan hyvin vaikea taistella järjestelmää vastaan omin voimin ja on epäreilua olettaa, että yksilön omien toimien pitäisi olla riittäviä. Ajattelee nyt vaikka sitä kaikkea tietoa, mihin pohjaten teknologiayhtiöt meitä puhelimiin yrittävät liimata, kaikkea sitä piilosokeria, millä ruuasta pyritään tekemään vastustamatonta syötävää. On kieltämättä asioita, joihin yksilö voi vaikuttaa hyvin vähän, etenkin lyhyellä aikavälillä (esimerkiksi ilmansaasteet ja kemikaalit), mutta sitten on niitä, joihin voi vaikuttaa (se lukeeko vai ei, ravinto, ruutuaika), ainakin enemmän ja jossain määrin. Olisi tärkeää pyrkiä tekemään sen minkä voi. Mennä vaikka edes nukkumaan ajoissa.

Lapsista kertovissa luvuissa kirjassa oli eniten yhtäläisyyksiä Ahdistuneen sukupolven kanssa ja niistä mieleeni jäivät voimakkaimmin nämä: 

• Lapset tarvitsevat vapaata leikkiä, aikuiset flow-tilan kokemista. Ovatko flow-kokemukset aikuisten tapa leikkiä? Lapset tarvitsevat aikaa löytääkseen sisäisen motivaation, sen mikä heitä kiinnostaa. Se onnistuu, kun saa leikkiä ja tutkia vapaasti.
• Mieleen jäi liikuttava tarina nikkaroinnista innostuneesta pojasta, joka puhkesi kukkaan saatuaan onnistumiskokemuksia. Hän totesi, että on eri asia kun saa käyttää käsiään kuin se, että sen kaiken näkee ruudulta. Mielestäni se on kaunista, kun ihminen löytää oman intohimonsa kohteen, oli se sitten mikä tahansa.

Loppuun lämmin lukusuositus sekä Kadonneelle keskittymiskyvylle, että Ahdistuneelle sukupolvelle. Toivon niiden lukemisen näkyvän omassa käytöksessäni konkreettisena toimintana ja konkreettisina toimina. Tasapainoisena arkena ja flow-tiloina. Niitä toivotan sinullekin – tasapainoa ja keskeytymättömiä keskittyneitä hetkiä elämän jokaisella osa-alueella!