Luin juuri Jonathan Haidtin kirjan Ahdistunut sukupolvi ja kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että tästä aiheesta on kirjoitettava blogipostaus ja se on sitten laitettava jakoon – kirjassa ollaan yksinkertaisesti niin tärkeän asian äärellä. Kun sitten kirjan loppusivuille (296-297) päästyäni huomasin, että Haidt itsekin kehottaa lukijoitaan käyttämään ääntään tämän aiheen ottamisessa esille omissa verkostoissaan ja kuplissaan, päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Let’s do this!

Haluan tällä kirjoituksella haastaa sinut pohtimaan omaa kantaasi kirjan aiheeseen, joka sattuukin juuri nyt (syksy 2024) olemaan tapetilla – (lasten ja nuorten) älypuhelinten ja sosiaalisen median käyttöön sekä ruutuaikaan yleensä. Kirjassa puhutaan nimenomaan lapsista ja nuorista, Z-sukupolven edustajista, jotka ovat syntyneet puhelin kädessään eivätkä muista aikaa ennen. Kirja herättää kuitenkin väistämättä pohtimaan myös omaa puhelimen käyttöä sekä laajemmin sitä, miten ruutuihin suhtaudutaan yhteiskunnassa..

Aiheen ajankohtaisuus 

Silmiin osui elokuun loppupuolella, juuri samoihin aikoihin kun kirjaa luin, Helsingin sanomien juttu, jossa kerrottiin erikoislääkärin vastaanotolle kielen häiriöiden vuoksi tulevista pienistä lapsista, joiden vahvin kieli on “Youtube-englanti”, oletettavasti runsaan ruutuajan seurauksena. Vielä aiemmin elokuussa, koulujen alun alla käytiin vilkasta keskustelua siitä, pitäisikö puhelimia voida käyttää koulupäivän aikana vai ei (muutama aihetta käsittelevä juttu esimerkiksi täällä tai täällä, Opetushallituksen elokuun alun esittämä suositus puolestaan löytyy täältä). Haidtin kirjassa olikin aiheeseen liittyviä, kouluille suunnattuja vinkkejä ja lisää löytyy nettisivuilta. 

En pureudu tässä tekstissä noihin vinkkeihin, sillä en aio varsinaisesti referoida Haidtin kirjaa. Tuon sen sijaan esiin, millaisia ajatuksia se minussa lukijana (äitinä ja kasvatusalan ammattilaisena) herätti. Tarkemmin sanottuna tulen jakamaan 10 ajatusta, jotka mieleeni kirjan lukemisen myötä nousivat. 

Lähtökohta Ahdistuneen sukupolven lukemiselle

Ennen kuin lähden purkamaan kirjan nostattamia ajatuksia, tiivistän oman näkökulmani ruutuihin ja ruutuaikaan – eli sen näkökulman, josta kirjaa itse lähdin lukemaan:

Ruudut eivät ole automaattisesti pahasta. Mikäli niitä käytetään oikein (määrällisesti ja laadullisesti), ne voivat tuoda elämään paljon (tietoa ja taitoja, yhteyttä muihin, hupia). Esimerkiksi kielitaidon parantamisessa ja ylläpitämisessäkin niistä on suuri apu ja harjoittelemaansa vierasta kieltä voi internetin ja ruutujen välityksellä tuoda osaksi omaa arkea (mikä nimenomaan on Arjen kielikylvyn missio). Tärkeintä lienee huolehtia, että ruudut ovat osa tasapainoista kokonaisuutta: elämään mahtuu niiden lisäksi kasvotusten tapahtuvaa yhdessäoloa (kavereiden ja perheen kesken), ruuduttomia harrastuksia, ulkoilua, lukemista, vapaata leikkiä, luonnon ihmettelyä. Mikäli lapsi viettää merkittävän osan vapaa-ajastaan ruuduilla, tuo tasapaino järkkyy. Ruutujen imu on suuri – sosiaalisen median loputon uutisvirta, toinen toistaan seuraavat lyhyet huvittavat videot, värit ja vilkkuvat valot, niiden äärelle aikuinenkin jymähtää helposti lapsesta/nuoresta puhumattakaan. Mielestäni on aikuisten velvollisuus vetää lapset muiden asioiden pariin ja rajoittaa ruutuaikaa tarvittaessa. Kouluun puhelimet eivät kuulu – miinus niiden hallittu käyttäminen itse oppimiseen. Välitunnit olisi tärkeää pyhittää kasvokkain tapahtuvalle yhdessäololle, kun siihen kerran on tilaisuus.

Ja sitten itse asiaan – 10 Ahdistunut sukupolvi-kirjan herättämää ajatusta

(Haidtin käyttämät termit tai ajatus, josta oma ajatukseni on lähtenyt tummennettuna, oma pohdintani siihen jatkona) 

1. Neljä Haidtin ehdottamaa perusmuutosta: ei älypuhelinta ennen lukiota (13v), ei somea ennen 16v (nuori saa kypsyä läpi herkkien vuosien rauhassa), puhelimeton koulu, paljon enemmän valvomatonta leikkiä ja lapsuuden itsenäisyyttä. Mitä tapahtuisi, jos näihin sitouduttaisiin laajemmin, esimerkiksi koulu/kuntatasolla? Siten, että vanhemmat tietäisivät muissakin perheissä noudatettavan samoja periaatteita. Puhelimiin ja someen liittyvissä ikärajoissa ympäröivä paine on suuri. Vanhempien voi olla vaikea kulkea vastavirtaan, jos on tunne, että on ainoa perhe, jossa ruutuaikaa säädellään ja jos on pelko, että kaverisuhteita hoidetaan puhelimen välityksellä ja oma lapsi jää siitä sivuun. Klassinen “kaikilla muillakin on”-tilanne. Puhelimettomaan kouluun ja valvomattomaan, vapaaseen leikkiin on molempiin helppo sanoa: kyllä, kyllä, kyllä.
2. Termit leikkiin perustuva lapsuus vs puhelimeen perustuva lapsuus Aivan hirvittävä olo tulee jo tuosta fraasista “puhelimeen perustuva lapsuus”. Mielikuva puhelinta tuijottavasta tai ruudun eteen liimautuneesta lapsesta, ja sen rinnalla mielikuvat ulkona temmeltävistä ja mielikuvitusmaailmoja rakentavista lapsista. Jääkö leikille arjessa tilaa? Entä koulussa? Miten pitkään leikki jatkuu, koska se loppuu? Miten leikkiä voisi varjella? Kun katsoo kauppojen lelutarjontaa, voisi helposti ajatella yhteiskunnan olevan täynnä leikkiviä lapsia, vaan onko näin?  
3. Kriittiset  ja herkät kasvun ikävuodet 11-15 Kirjan kohdat, joissa ikävuodet 11-15 kuvailtiin herkkinä kasvun ja identiteetin rakentamisen vuosina herättelivät erityisesti, sillä ne alkavat meidän perheessä olla käsillä. Nämä ovat ikävuodet, joissa saatetaan helposti ajatella, että lapsi pärjäilee jo itsekseen eikä tarvitse varsinaista hoitoa, mutta ehkä juuri tässä vaiheessa lisääntyneen itsenäisyyden ja omatoimisuuden ei saa antaa hämätä. Ovatko nämä viimeiset vuodet, jolloin voi yrittää varmistaa, että lapset omaksuvat hyviä toimintatapoja? Ei pelkästään ruutujen suhteen, vaan myös esimerkiksi terveellisiä elämäntapoja, positiivista suhtautumista työhön, läheisiin, arkeen, lukemiseen. Notkutaanko tässä ikävaiheessa puhelimella, vai saadaanko elämään pohjaa muunlaisellekin olemiselle? Jos lapsuudessa/nuoruudessa ei saa kosketusta/saa vain vähän kosketusta muuhun kuin ruuduilla olemiseen, ei aikuisenakaan ole sellaista tilaa ja kokemusta, johon palata. 
4. Ruuduilla olemisen vaihtoehtokustannukset (Haidt puhuu sosiaalisesta vajeesta, univajeesta, tarkkaavaisuuden pirstoutumisesta ja addiktiosta) Erään Haidtin siteeraaman (s.158-159) tutkimuksen mukaan lukioikäiset somen superkäyttäjät saattavat viettää somessa 40 tuntia viikossa, mikä vastaa ajallisesti työviikkoa. Tuore suomalaistutkimus lukioikäisten somenkäytöstä raportoi samansuuntaisia tuloksia. Tuollainen määrä ruutuaikaa on takuulla pois jostakin muusta. Kun ruutuaika on liiallista (eikä edes välttämättä siinä määrin, mitä 40h somessa viettävillä), jotain muuta – kenties jotain tärkeää – jää tekemättä. Viestitellessä kavereiden ja tuttujen kanssa voi tulla illuusio siitä, että ollaan yhdessä ja yhteydessä, vaan ollaanko? Viestein on helppo tulla väärinymmärretyksi, viestien välityksellä on helppo suhtautua toiseen pintapuolisesti (kehittyykö empatia?), viestien välityksellä toisesta saa helposti vääristyneen kuvan. Univaje ja tarkkaavaisuuden pirstoutuminen puolestaan ovat oikeita ilmiöitä, ja ruudut pitävät niitä takuulla yllä ja pahentavat entisestään. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että piipittävä puhelin vie ajatukset helposti pois vallitsevasta tilanteesta, oma puhelimeni kilahti sen merkiksi, että seuraamaani keskusteluun oli ilmestynyt uusi viesti, ja kun sen olin lukenut ja siitä itseni pyyhkäisin pois, silmiin osui toinen keskustelunavaus, jonka ensimmäistä viestiä lähdin lukemaan – kunnes muistin, että ai niin se tarkkaavaisuus).Kuten tämä uunituore esimerkki omasta elämästäni osoittaa, kaikki nämä vaihtoehtoiskustannukset pätevät aikuisiinkin ja ne voivat olla moninaisia. Johan Hari kertoo kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky kokeilustaan, jossa hän vietti 3kk ilman nettiä ja siitä, miten ihmiset reagoivat tämän kuullessaan. Moni oli esimerkiksi kertonut (Harin mukaan haaveilevaan sävyyn) harrastuksesta, jota tekisi, jos ei olisi niin paljon puhelimella.  
5. Minun sukupolveni (millenniaalit) tulee olemaan yksi viimeisistä sukupolvista, joka muistaa maailman ennen älypuhelimia. Kirjassa hahmottuukin jotain, jota omasta lapsuudestani kaipaan (jonka ainakin kuvittelen olleen siellä, ja joka on ehkä kadonnut tai katoamassa?). Ehkä se on jonkinlainen yhteisöllisyys, jonkinlainen perusta. Kaikilla on nykyään oma kuplansa. Omassa lapsuudessani ruutuaikakin oli jollain tavalla jaettua – “kaikki” katsoivat kauniit ja rohkeat ja melrose placet. Nykyään se, mitä katsot, riippuu osittain siitä, mikä suoratoistopalvelu kotoasi löytyy tai mitä algoritmi sattuu sinulle tarjoilemaan. Miten paljon tästä pohdinnasta on kovaa vauhtia keski-ikäistyvän mieleni pelkoa siitä, että jokin on muuttunut ja halua pitää kiinni menneestä (kadonneesta) maailmasta ja miten paljon perusteltua huolta siitä, että ehkä ollaan oikeasti menossa liian pitkälle? Väitän ja uskon, että kaikkea ei kannata sokeasti uhrata Muutoksen ja Edistyksen alttareilla, vaan pitää olla kriittinen, säilyttää se mikä on toimivaa ja hyvää ja rakentaa muutos sen päälle. 
6. Haidt jakoi äärimmäisen esimerkin liiallisen ruutuajan huonosta puolesta – surullinen tarina nuoresta miehestä, joka olisi halunnut tutustua isoisäänsä paremmin, mutta vietti pienempänä paljon aikaa pelaten, myös isoisän vierailujen aikana. Isoisään ei enää voinut tutustua, sillä hän oli jo nukkunut pois. Haidtin käyttämä esimerkki oli peruuttamaton ja sitä voi helposti surkutella sokeana sille, että saatamme itse olla vastaavissa tilanteissa päivittäin omien läheistemme kanssa, pienemmässä mittakaavassa. Selailla somea, kun lapsi kiipeilee leikkipuiston kiipeilytelineissä ja huhuilee haluavansa näyttää uuden tempun. Ynähtää hajamielisen tervehdyksen puolisolle, joka livahtaa ovesta ulos ja töihinsä samalla kun luemme viimeisimmät twiitit. Uutisvirtaan uppoutuneina kun kollega istahtaa vastapäätä kahvikuppinsa kanssa. Emmehän me kulje toistemme ohi?
7. Nykyaikana vallitseva ylisuojeleminen oikeassa maailmassa, liian vähäinen suojeleminen virtuaalimaailmassa (Suomessa lapsilla on enemmän liikkumavaraa kuin Haidtin kuvaamassa kontekstissa, joten koen relevanttina tarttua tuohon liian vähäiseen suojelemiseen virtuaalimaailmassa) – Ennen kaikki oli hyvin, jos tiesi lapsensa olevan omassa huoneessaan, omissa puuhissaan. Hän oli turvassa. Nyt ei voi tietää, mitä suljetun oven takana tapahtuu ja pitääkö olla huolissaan vai ei. Jos lapset ja ruudut jättää täysin ilman minkäänlaista valvontaa, ruuduista saattaa lävähtää lapsen silmille melko nopeasti vaikka mitä. Asioita, joita kenenkään ei olisi hyvä nähdä, joihin ei olisi hyvä turtua, joita ei olisi hyvä tottua näkemään jo pienestä pitäen. Miten ohjeistaa lapsia navigoimaan digimaailmassa, miten pysyä kärryillä kaikesta siitä, mitä he ruutujen välityksellä kohtaavat? Mistä tietää, mitä ottaa lapsen kanssa puheeksi, jos hänen kohtaamansa asiat ovat hänen taskussaan kanniskelemansa pienen laitteen syövereissä, näkymättömissämme? Ja vaikka ruuduilla olisi vain harmitonta sisältöä, onko hyväksi, jos se on pakattu lyhyiden, nopeasti vaihtuvien videoiden muotoon – mitä se tekee lasten kyvylle keskittyä ja rauhoittua?
8. Hengellisyydestä ja henkisyydestä (ei välttämättä eikä pelkästään uskonnollisessa mielessä) kertova luku, jonka mukaan ihmisellä on tarve kokea jotain kunnioitusta herättävää, jotain kollektiivisesti jaettua (urheilu, musiikki tai esimerkiksi politiikka ja aktivismi voivat saada aikaan saman tunteen), yhteyttä luontoon. Nämä ovat asioita, jotka vievät arjen yläpuolelle ja ulkopuolelle. Niihin ei ruudun välityksellä pääse käsiksi. Alaotsikko Rauha, hiljaisuus ja keskittyminen – sai itseni havahtumaan, että näitä kaipaan itsekin ja näitä haluaisin lasteni oppivan kokemaan ja saavan kokea.
9. Vaikka kirjan painopiste on lasten ja nuorten puhelimella ja ruutujen ääressä viettämä aika, väistämättä tulee mieleen, paljonko omasta ajastani haluan antaa somen pohjattomalle syötteelle ja kissavideoille. Paljonko sille tulee vahingossa ja huomaamattakin annettua aikaa – vaikka ei olisi tarkoitus. Haluanko olla algoritmin, mainostajien ja Metan kaltaisten toimijoiden armoilla? Ehkä minäkin tarvitsen enemmän ylevöittäviä kokemuksia, yhteyttä luontoon. 
10. Enemmän (ja parempia) tosielämän kokemuksia, vähemmän (ja parempia) kokemuksia ruudulla. Tämä on hyvä periaate, jota Haidt käyttää kirjan loppupuolella jakaessaan vinkkejä vanhemmille ja kouluille. Sitä noudattamalla päästään jo varmasti pitkälle. Mikäli lasten päiviin onnistuu ujuttamaan monipuolista, fyysisessä maailmassa tapahtuvaa tekemistä, ruuduille jäävä aika pysyy automaattisesti sopivissa mittasuhteissa, eikä siitä sitten välttämättä tarvitse “vääntää” ja tehdä ongelmaa.

Mitä sinulla tuli mieleen näistä ajatuksista? Oletko itse lukenut Haidtin kirjaa? Mitkä asiat jäivät siitä itsellesi mieleen? Pohditaan lasten ja nuorten suhdetta ruutuihin, omaa suhdettamme ruutuihin, keskustellaan niistä aktiivisesti toistemme kanssa, lasten ja nuorten itsensä kanssa, luodaan laadukkaita kokemuksia IRL ja offline – ei kuljeta toistemme ohi.